Maastamuuttajan satunnaisia havaintoja

Selkänojat pystyyn, käsinojat alas, aloitamme Punavihreään kuplaan laskeutumisen

{Tämä kirjoitus on ajastettu julkaistavaksi, kun olemme lomamatkalla. Mahdolliset kommentit joutunevat odottelemaan kunnes palaamme kotiin, tai jos matkan aikana löydämme sekä Internet-yhteyden että aikaa. Pahoittelen mahdollista viivettä.]

Viimevuosien maahan- ja maastamuuttokeskustelua seuranneena mietin usein, kuinka ihmiset ovat päätyneet omalle puolelleen aitaa omine mielipiteineen. Olen työväenperheen kasvatti, eräässä vaiheessa lapsuuttani molemmat vanhemmistani omistivat sosiaalidemokraattien jäsenkirjat. Itse olen aina avoimesti tukenut Vihreitä ja sittemmin liittynytkin puolueeseen. Tiedän monen kotikuntani asukkaan, sinne jääneen tai muualle muuttaneenkin, livenneen toiseen suuntaan ja äänestävän Perussuomalaisia, ja vaikka kaikki perussuomalaiset eivät olekaan immosia, tiedän niitäkin joukossa riittävän.

Oma reittini tälle sohvalle kirjoittamaan tätä tekstiä alkoi melko tarkalleen 35 vuotta sitten. Luonto oli äidilleni, savolaisen metsän kasvatille, tärkeä. Lapsuuden rakkaimmat retket suuntautuivat Vanajan ja Mallaksen rannoille onkimaan, lähimetsän isolle kivelle syömään voileipiä ja vähän kauemmaksi poimimaan sieniä. Lauantain kohokohta oli saunalimpparin ryydittämä Avara Luonto. Naapuruston kavereitten kanssa perustin 'luontokerhon' joka tutki ympäristöä, luin sisaren lahjaksi saamia Valittujen Palojen luontokirjoja.

Isäni puolestaan matkusti raumalaisena maailmanmatkaajana ympäri Suomea ja jonkinverran Euroopassakin työnantajansa silloisen asiakkaan antaman tehtävän perässä. Metallimiehen perheessä sosiaalidemokratia oli tiukassa ja vielä sairaseläkkeelläkin hän asettui ehdolle kunnallisvaaleissa demarien listalta. Suorasanaisuuudella ei vaaleja voitettu.

Äiti polki töihin kaupungin vuokra-asuntoja maalaamaan ja tapetoimaan vaihteettomalla polkupyörällään kesät talvet, kunnes jäi eläkkeelle. Isä hitsasi ja nikkaroi venetrailereita, linnunpönttöjä ja pieniä koristetuulimyllyjä ensin vapaa-aikanaan ja sitten omaan tahtiinsa eläkkeelläkin ajaen milloin minkäkinlaista autoa. Meillä syötiin perunaa ja jauhelihakastiketta ihan normaaliin tapaan.

Jossain kohtaa kotikasvatusta kuitenkin tapahtui jotain kummallista. Kahden muualta Suomesta 60-luvun lopussa hyvinvoivaan tehdaskaupunkiin muuttaneen heteron kasvattamasta kahdesta tytöstä molemmat muuttivat ulkomaille ja menivät ulkomaisen miehen kanssa naimisiin. Sisarpuoleni lähti USAhan au pairiksi 80-luvun puolessa välissä, jäi töihin yksityiseen vanhainkotiin, kihlautui ja meni naimisiin ulkomaalaisen kanssa ja sai kaksi lasta, kouluttautui vielä terveydenhoitoalallekin. Myöhemmin hän muutti lapsineen takaisin Suomeen kahdentoista ulkomailla vietetyn vuoden jälkeen, takaisin kotikaupunkiin. Itse löysin omani nykyajan keinoin netistä ja yhtä nykyaikaisesti etätyöt mahdollistivat pendelöinnin kahden maan välillä.

Kummallekin vanhemmalleni muutto omista ympyröistä koulutuksen, työn tai rakkauden perässä oli itsestäänselvyys. Kumpikin päätyi omanlaisensa, joskin suomalaisen kulttuurin keskeltä useitten etappien jälkeen tehdaskaupunkiin, jonne oli ennestään muuttanut paljon tehdastyöläisiä muualta Suomesta.  Sisareni (tai oikeammin sisarpuoleni) isoäiti oli myös muuttanut muualta, ja matkusteli paljon. Omaan käytökseeni varmasti sisareni esimerkki vaikutti paljon, uskalsin matkustaa ja tutustua ulkomaalaisiin ihmisiin jo varhaisessa vaiheessa.

Altruismi ja empatia syntyivät minussa jo varhaisessa vaiheessa. Muistan etäisesti uutiset Etiopian nälänhälästä ja Lontoossa järjestetystä konsertista. Lapsena halusin pelastaa kaikki ikätoverini Kiinasta ja Romaniasta. En voinut ymmärtää miksi Etelä-Afrikka oli niin epäreilu Nelson Mandelaa kohtaan. Teini-ikäisenä luin elämänkertoja kuukausittain ellen useamminkin ja mm. Mahathma Gandhin, Alan Turingin ja Madiban tarinat jäivät mieleen, ja jopa tulivat osaksi elämänkatsomustani. Puoli yhdeksän uutiset olivat perheen peruskivi jonka aikana ei mölisty. Uutiset niin ulkomailta kuin kotimaastakin tulivat tutuiksi. Niiden rinnalla paikallisuutiset tuntuivat mitättömiltä ja paikallislehden uutisjutut sisäänlämpiäviltä selkääntaputteluilta.

Internet ei mielipiteitäni muuttanut, vaan korkeintaan teki samanmielisten ja samanlaisista asioista kiinnostuneitten ihmisten löytämisen helpommaksi. Missään vaiheessa en harkinnut vain suomenkielisten nettisivujen ja -yhteisöjen suloiseen syleilyyn tuudittautumista vaan osallistuin jo varhain 90-luvun puolessaväliissä kansainvälisiin keskusteluihin ja yhteisöihin. "Internetissä kukaan ei tiedä minkä maalainen olet", tai jotain sen suuntaista. Olin joskus moderaattorina useammallakin keskustelupalstalla, nykyään en niitä juurikaan seuraa. Keskustelupalstaurani ensimmäisten askelten taival on nykyään muuttunut paikaksi, jossa en kykene vierailemaan varttia kauempaa kuussa, vaikken sinne mitään kirjoittaisikaan. Sieltä sain ensimmäisen kerran kunnianimekseni 'kukkahattutäti' hehkeässä 22-vuoden iässä.

Sosiaalinen media on tehnyt eristäytymisestä omaan viiteryhmään, 'punavihreään kuplaan' tai mihin tahansa omaksi kokemaansa kaikukammioon, runkkausrinkkiin tai miksi sitä haluaakin kutsua, erittäin helpoksi. Itse aloin sulkea myrskyn puoleiset luukut, kun olin riittävän monta kertaa saanut kuunnella korvissa kuuluvaa kohinaa yritettyäni omasta mielestäni selkeällä ulosannilla selittää miksi (intersektionaalinen) feminismi on aate jota miehetkin voivat kannattaa, miksi jokin käytös on väärin ja miksi tämä rasistinen vitsi ei ole hauska. Tiedän että dialogiin pitäisi pyrkiä, mutta mitä tehdä, kun omat pelimerkit on käytetty jo viitisen vuotta sitten? Olen pari vuotta luottanut niiden oman viiteryhmäni jäsenten, joilla energiaa vielä on, osallistuvan dialogiin riittävän äänekkäästi ja pitäen myös minun mielipiteeni puolustettuna. Olen pitänyt tätä ideologista trollijoukkoimmuniteettia käsittelevää blogipostaustani vuosia luonnostilassa omassa blogissani, kun en ole uskaltanut julkaista sitä.

En nytkään ole täysin varma, onko näitten kirjoitusten julkaiseminen hyvä ajatus. Aika näyttää. Totuuden nimissä on tunnustettava, että on täysin mahdollista että  jossain vaiheessa totean käyttäväni liikaa kognitiivista ja emotionaalista voimavarantoani tämän blogin 'keskustelun' ylläpitämiseen. Palaan silloin jatkamaan omaa elämääni punavihreään kuplaani.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

0Suosittele

Kukaan ei vielä ole suositellut tätä kirjoitusta.

Toimituksen poiminnat